torstai 20. huhtikuuta 2017

144. Tästä lähtien

Olen julkaissut näitä blogimerkintöjä jo huomattavasti enemmän ja pidempään kuin alun perin aioin ja kuvittelin tarpeelliseksi. Ensi maanantaina tulee kuluneeksi kahdeksan kuukautta siitä kun Raukoilla rajoilla ilmestyi ja nykyisen mediamaailman kirjallisuuskuplassa tuo aika on jo pieni ikuisuus. Sekä kirjallisuushistorian että kirjallisuushistoriaa käsittelevän blogin kirjoittamista ja täydentämistä voisi jatkaa loppumattomiin – jos päättäisin laajentaa jokaisen proosahistoriani luvun omaksi kirjakseen ja käyttäisin jokaisen kirjan kirjoittamiseen 2-3 vuotta, niin muuta en sitten enää ehtisikään tehdä.

Tuollainen suunnitelma loppuelämän varalle tuntuisi kuitenkin nilkkapannattomalta yhdyskuntapalvelulta vaikka ei sekään ehkä täysin hukkaan menisi, jos vähitellen opittaisiin ymmärtämään, että kirjallisuuden alati uhanalainen diversiteetti (monimuotoisuus) on tärkeämpi ulottuvuus kuin vaihtuvat kaanonit ja vastakaanonit. Ja ettei diversiteettiä saada näkyviin, elleivät tutkijat ja historioitsijat opi lukemaan myös vaikeita ja hankalia tekstejä eivätkä vain sivuuttamaan niitä ja niiden ansioita. Kenties tajuttaisiin vielä sekin, että ei voi olla eri kriteereitä suomenkieliselle ja kansainväliselle modernismille, postmodernismille, ergodisuudelle tai proseduraalisuudelle (jne.) – tai jos on, niin edelleen eletään ja horrostetaan kansallisen kirjallisuushistoriankirjoituksen katveessa.

Tämän postauksen jälkeen täydennän blogiani vain satunnaisesti ja todennäköisesti varsin verkkaiseen tahtiin, lopettelen joitakin vielä avoinna olevia sarjoja ja saatan kommentoida proosahistoriani kritiikkejäkin. En tosin millaisia kritiikkejä tahansa vaan vain sellaisia, joissa rima reippaasti ylittyy, alittuu tai ohittuu. Toistuva kompurointi ja riman pudottaminen eivät sen sijaan enää ylitä uutiskynnystäni.

Seuraavaksi juon toisen kupin kahvia ja riennän sitten Finnish Avantgarde and Modernism -networkin tänään (klo 10–17) Töölön kirjaston Waltari-salissa järjestämään Avantgarde tänään -seminaariin luennoimaan Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran 14 kirjailijan ja kahdeksan graafisen suunnittelijan toteuttamasta 15-osaisesta ja 4200-sivuisesta proseduraalisesta kollektiiviromaanista Ihmiskokeita. Senkin julkistamisesta on kulunut jo vuosi ja uudet ideat ja suunnitelmat odottavat vuoroaan.          

P.S. Tässä vielä linkki Vesa Rantaman toissapäivänä Kiiltomadossa julkaistuun arvosteluun Ihmiskokeista.   
            

perjantai 14. huhtikuuta 2017

143. Pääsiäistarina

"Julmuus hyljettä vastaan.

Monia vuosia sitten saatiin hylkeen poika kiini meren rannalta ja vietiin elämänä lähellä olevaan kartanoon. Se oli niin sievä ja lapset suostuivat siihen niin ettei sitä maltettu tappaa. Eikä siitä pikkuisesta elämästä olisi suurta hyötyäkään tapettuna ollut, jonka vuoksi ei se ärsyttänyt ihmisten ahneuttakaan, joka kaikista ihmisen vioista on julmin sekä lähimmäistä että eläimiä kohtaan.

Hylje kasvoi ja kesyttyi, leikitteli lasten kanssa ja turvasi aina talon väkeen. Hän oli viaton luonnostansa, lähestyi kuin häntä kutsuttiin, sanalla sanottu: hän oli uskollinen kuin koira ja leikkinen kuin kissan poika. Joka päivä meni hän mereen kalastamaan, ravitsi itsensä ja toi usein myös taloonki kauniin kalan. Kesällä makasi hän mielellänsä auringon paisteessa, talvella valkian edessä, taikka, jos vaan sopi, kiipesi hän lämpimään uuniin.

Neljä vuotta oli hylje näin ollut talossa kaikkein ystävänä. Onnettomuudeksi sekä hylkeelle että muille rupesi nyt tauti vaivaamaan talon elukoita. Noita-ämmä kutsuttiin neuvoa antamaan. Tämä sai isännän uskomaan että eläinten kuolevaisuus tuli siitä että talossa pidettiin saastaista elävätä, jolla ämmä tarkoitti tuota hyljeparkaa. Tämä on, sanoi ämmä, vietävä kohta pois, muutoin en taida minä mitään tehdä. Tyhmä isäntä uskoi ämmän sanan; hylje pantiin veneesen, soudettiin merelle ja heitettiin kauas maasta. Vene palasi kotiin, väki meni lepoon, mutta seuraavana aamuna makasi hylje tapansa jälkeen uunissa. Armas elävä oli tullut yöllä rakastettuun kotoonsa ja hakenut tavallisen leposiansa.

Seuraamana päivänä sairastui jällen yksi elukka. Mikä nyt oli muu syynä kuin tuo onneton hylje, joka taas oli taloon tullut! Hylje oli vietävä pois teille tietämättömille. Se annettiin siis vieraalle, joka lupasi kuljettaa sen kylläki kauas. Vuorokausi kului; mutta toisena iltana kuuli piika jotakin kaappimista oven takana. Ovi avattiin ja tuo uskollinen eläin tuli sisälle, ei tieten kuinka kiittämättömille ja tyhmille ihmisille hän tuhlasi rakkauttansa. Väsynyt pitkästä matkastansa, näytti hän kaikin tavoin ilonsa kotiin päästyänsä, meni uunin eteen ja nukkui.

Isäntä kuuli kohta mitä tapahtunut oli. Noita-ämmä otettiin taas neuvoksi. Ei ole, sanoi ämmä, onneksi jos tuo peto tapetaan; mutta kyllä siitä muutoinki päästään; puhkaistaan sen silmät, niin ei se enää osaa taloon tulla jos se vielä kerran viedään kauas merelle. Julma isäntä suostui julmaan neuvoon; tämän uskollisen ja viattoman elävän silmät puhkaistiin. Verta vuotavana ja kivuissansa kiertelevänä pantiin hylje taas veneesen ja vietiin ja jätettiin kauvas merelle.

Viikko kului eikä talossa sen enempää iloa ollut. Karjasta kuoli yksi toisensa perään, ja vihdoin sanoi noita-ämmä toden että tauti oli hänen taitoansa väkevämpi. Tulemana yönä puhalsi mereltä aimollinen myrsky; tuulispäiden välissä kuului usein heikko valittava ääni. Aamu tuli, ovet avattiin ja armas hylje makasi kuolleena kynnyksellä. Hän ei taitanut sokiana enää saada elatustansa, vaan kuoli nälkään. Hänen ruumiinsa haudattiin santakuoppaan. Mutta talossa seurasi onnettomuus onnettomuutta. Kaikki meni nurin; karja kuoli, katovuosi tuli, lapset kuolivat ja vihdoin kuoli itse isäntäkin sokiana ja köyhtyneenä. Noita-ämmä tuli lain edessä osalliseksi ihmisen murhaan ja hirtettiin."

(Gustaf Erik Euren: Suomen maan meripedot. Maalikuvilla selitetyt. Turussa 1855, J. W. Lillja & Co. kirjapainossa)



torstai 13. huhtikuuta 2017

142. Oi & Voi (osa 5:)

(jatkoa edellisiin postauksiin)

”Oman erityisen huomion saa esimerkiksi (…) Eskelisen myöhäismoderniksi kutsuma aika 1960-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria.” Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 20. Myöhäismodernismi ei proosahistoriassani ole perioditermi ja tämä käy erinomaisen selväksi jo Iikka Vuotilan Kuin lähtö -romaanin käsittelyn yhteydessä: ”Vaikka kerronnassa on etualalla kertojan epistemologinen epätietoisuus, se on erottamattomissa fiktiivisen maailman ontologiasta. Näin ollen Vuotilaa ja hänen teostaan voi pitää suomenkielisen myöhäismodernismin varhaisimpana edustajana.” (Raukoilla rajoilla, 476)               

”Myös postmodernismin aika on luotauksen kohteena, ja hyvä niin. 1980-luvulla ilmestyi paljon teoksia, jotka irrottautuivat aiemmasta kirjallisuuden traditiosta ja jäsensivät nykyhetkeä ennen kokemattomilla tavoilla. On helppo olla samaa mieltä Eskelisen kanssa siitä, että tämä aika ansaitsee tulla paljon tarkemman tutkimuksen kohteeksi kuin mitä se toistaiseksi on ollut. Omassa analyysissaan Eskelinen nostaa esiin muiden muassa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman (1985), Hans Selon Pilvihippiäisen (1985) ja Marjaana Jäntin Amorfiaanan (1986).”

Kommentti 21.  Postmodernismikaan ei ole teoksessani mikään aikamääre tai perioditermi eikä postmodernismi ole jokin ”ennen kokematon tapa jäsentää nykyhetkeä.” Kuin todisteeksi tietämättömyydestään Grönstrand kirjoittaa väärin sekä Selon romaanin nimen (se on Pilvihipiäinen eikä Pilvihippiäinen) ja Amorfiaanan kirjoittajan nimen (se on Mariaana eikä Marjaana Jäntti). Toisin kuin Grönstrandin arvostelun perusteella voisi kuvitella, Raukoilla rajoilla ei pääty 1980-luvun postmodernismiin. Teokseni viimeinen luku on nimeltään Modernismin jälkeen ja se käsittelee postmodernismin lisäksi muun muassa ergodista, käsitteellistä ja proseduraalista proosaa ja spekulatiivista fiktiota. Toivon kommenttien puutteen johtuvan siitä, että Grönstrand ymmärsi 1980-luvulle tultaessa kulkeneensa jo aivan liian pitkään itselleen aivan liian vaikeassa ja vieraassa kirjallisessa maailmassa.

Arvostelunsa loppukaneetissa Grönstrand palaa nyrpeään moralismiinsa ja toivoo turhia: ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta. Nähtäväksi kuitenkin jää, miten tämä tieto löytää kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijakunnan. Suomalaisen kirjallisuuden historiaa luotaavan teoksen arvoa ei mitata siitä kirjoitettujen kritiikkien määrässä – tai niihin tuotettujen vastineiden terävyydessä. Tohdin veikata, että kirjan tahditon piikikkyys, asiaton pauhu ja puhina estävät monia kirjallisuusammattilaisia tutustumasta Eskelisen näkemyksiin ja kehittämästä niitä edelleen.”

Kommentti 22. Kirjani toisesta painoksesta ja kirjastovarausten määrästä päätellen Grönstrandin veikkaus meni pieleen ja Raukoilla rajoilla on jo saavuttanut kirjallisuudesta kiinnostuneen lukijakunnan. Ja jos joitakin kuolleita sieluja menetänkin, niin he ovat juuri niitä, joilla ei ole pienimpiäkään edellytyksiä kehittää näkemyksiäni edelleen.  

Kommentti 23. Jos taitamattomaan, mutta arvo- ja vaikutusvallalla silattuun tai ulkokullattuun kotimaiseen kirjallisuudentutkimukseen kohdistuva ajoittainen piikikkyys ja puhina pelottavat, niin kirjallisuusammattilaisen (tai sellaiseksi itseään luulottelevan tai kasvattavan) ei ehkä kannattaisi rakentaa teoriataloaan oljista.              

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

141.Oi & Voi (osa 4: uhkavaatimus sopulien u-käännöksestä)

(jatkoa edellisiin postauksiin)

Heidi Grönstrandin Raukoilla rajoilla -arvostelun viimeinen osa on nimeltään Vaatimus modernismitutkimuksen uudistamisesta. Sanottakoon heti alkuun, etten tuollaista vaatimusta esitä, sillä jos niin tekisin, tuntisin olevani kuin evoluutiotutkija, joka esittää vaatimuksen sopulien u-käännöksestä.       

Grönstrandin käsityksen mukaan yhdeksi proosahistoriani ”piilokäsikirjoitukseksi on hahmotettavissa huoli ja hätä siitä, että modernismin moninaisuus, erityisesti sen kansainväliset ulottuvuudet, on tutkimuksessa jäänyt ymmärtämättä ja että kartoittamatonta historiaa on yksinkertaisesti liikaa.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 15. Modernismin suhteen en tunne Grönstrandin hahmottamaa hätää ja huolta vaan vain ärtymyksensekaista ihmetystä siitä, että eurooppalais-amerikkalais-globaalin proosamodernismin tunnusmerkistöjä ei vieläkään haluta tai osata soveltaa suomenkielisen ja suomalaisen proosamodernismin tunnistamiseen, kuvailuun ja analysointiin vaan niiden tilalla on vuosikymmeniä käytetty ja käytetään usein edelleenkin surkuhupaisia ite-kriteereitä. Ero on suunnilleen sama kuin sormenjäljillä ja kallonmittauksella rikostutkimuksessa.     

”Tätä tutkimuksellista aukkoa Eskelinen lähtee täydentämään erottelemalla eri modernismin aaltoja, analysoimalla ja arvottamalla kerrontaratkaisuja. Ajatus peräkkäisistä, rinnakkaisista, osittain sisäkkäisistä, mutta silti toisiaan täydentävistä linjoista (tai aalloista) on kiinnostava tapa lähestyä proosan modernismin, erityisesti 1940-luvun lopulta 1980-luvun puoliväliin ulottuvan ajanjakson, moninaisuutta.”

Kommentti 16. Jos näin on ja kun tämä aaltomalli läpäisee koko pitkän modernismiluvun, niin mitä mieltä on Grönstrandin tapaan väittää heti seuraavan kappaleen lopussa, että ”Eskelinen tuntuu kuitenkin käyttävän enemmän tilaa modernismitutkimuksen ankaraan kritiikkiin kuin varsinaisten tutkimuksellisten avausten tekemiseen”? Varsinkin kun mutu-tuntuma tilankäytöstä olisi ollut helppo tarkistaa tosiasioita vastaavaksi.

”Eskelinen linjaa, että aiheiden puolesta proosa tekee irtiottoa sodasta mutta myös perinteisistä lajimääreistä. Se nojaa moniulotteisiin rakenneratkaisuihin, usein metafiktioon.”

Kommentti 17. En linjaa enkä väitä mitään tällaista – kyse on Grönstrandin ikiomasta kuvitelmasta, jolla tosin saattaa olla jokin yhteys heikkotasoiseen kotimaisen modernismin tutkimukseen. Kolmasosa Grönstrandin projektiosta selittyy sillä, ettei hän lue riittävän tarkasti sitä vähää minkä kirjoitan  muutaman 1950-luvun prosaistin suhtautumisesta lajimääreisiin: ”Yksi merkki tämän uuden, sodanjälkeisen kirjailijasukupolven kriisitietoisuudesta on heidän tapansa ottaa etäisyyttä lajimääreisiin: Nummi antaa novellikokoelmalleen alaotsakkeen etsauksia ja Mannerkorpi novelleja, lastuja, hämähäkkejä. Mannerkorven tapauksessa määreet korreloivat esikoiskokoelman Niin ja toisin sisäiseen kolmijakoon, teoksen viimeinen jakso on neliosainen allegorinen eksistentialistinen ahdistuneisuusnovelli yksinäisyydestä, nimeltään Hämähäkit. Silti molemmat kokoelmat ovat aivan selkeitä novellikokoelmia ja määreet kertovat Mannerkorven huumorintajusta (tai sen puutteesta) ja Nummen aputaiteisiin turvautuvasta ahtaasta näköalasta kirjalliseen perinteeseen. Nyrkkisääntönä täytyy näet pitää sitä, että jos kirjailija, kriitikko, kirjallisuushistorioitsija tai kirjallisuudentutkija määrittelee tekstiä musiikin, elokuvan tai kuvataiteen termein, hänen koordinaattinsa ovat hukassa ja hän on pahasti eksyksissä ja samalla sietämättömän tietämätön kirjallisten perinteiden moninaisuudesta ja joustavuudesta.” (Raukoilla rajoilla, 401–402) Mannerkorpi ja Nummi eivät siis tehneet irtiottoa vaikka saattoivat hyvinkin kuvitella tekevänsä niin.                     

”Analysoitava teosjoukko ei kuitenkaan yllätä. Siinä on muun muassa Sinikka Kallio-Visapään, Jorma Korpelan, Lassi Nummen, Pentti Holapan, Marja-Liisa Vartion, Veijo Meren, Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin, Hannu Salaman ja Markku Lahtelan teoksia.”

Kommentti 18. Luettelosta olisi saanut yllättävämmän, jos Grönstrand olisi poiminut siihen vaikkapa Aapo Junkolan, Tyyne Saastamoisen, Iikka Vuotilan, Alpo Jaakolan ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan. Tohdin myös pitää todennäköisenä, ettei Grönstrand ennen proosahistoriaani tuntenut sellaisia teoksia kuin Meri kiipeilee ja Kuin lähtö saati ymmärtänyt niiden merkitystä.       

Kommentti 19. Analysoitavaksi valikoitunut teosjoukko, teosanalyysiin varattu tila, analyysin tulokset ja niiden sijoittaminen päällekkäisiin, rinnakkaisiin ja peräkkäisiin historiallisiin jatkumoihin ovat mielestäni tärkeämpiä kuin Grönstrandin bongaamat kirjailijanimet. Koska Raukoilla rajoilla on kirjallisuushistoria, niin Grönstrandin olisi ollut mielekästä katsoa miten tuttuja hänen pudottelemansa nimet ovat aikaisempien kirjallisuushistorioiden perusteella.

Havainnollistan asiaa ottamalla esimerkiksi Markku Lahtelan kirjallisuushistoriallisen näkyvyyden ja vertailukohdaksi se, mitä hänen teoksistaan kirjoitetaan kahdessa edeltäjässäni, Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa (1997) ja Yrjö Varpion päätoimittamassa Suomen kirjallisuushistoriassa 1-3 (1999).

Laitinen kirjoittaa tämän verran: ”Samana vuonna Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa Markku Lahtela esitti keskustelunalustuksen 'Kauneudesta' ja muistutti sen tarpeellisuudesta.” (sivu 543) ”'Milleriläisen' proosan piirissä liikkui alkuvaiheissaan Markku Lahtela (1936–1980), etsijä ja kokeilija, joka teki löytöretkiä eri suuntiin ja liikkui filosofian ja kaunokirjallisuuden välimaastossa, kunnes tavoitti omimman tyylinsä fantasiaa ja kulttuurikritiikkiä yhdistävässä romaanissa Sirkus (1978). Teoksen postmodernit 'metafiktiiviset' piirteet ovat merkille pantavan varhaisia” (sivu 584) Useiden 1970-luvulla toimineiden kirjailijoiden asenne oli kokeileva, uutta etsivä. Tällaisia olivat Markku Lahtela ja Kari Aronpuro, Finlandia-sarjaansa aloitteleva Hannu Salama, ja ikään kuin synnynnäisesti omille teilleen poikkeava Timo K. Mukka, mutta joukkoon voisi laskea vielä Juha Mannerkorvenkin.” (Sivu 586) Siinä kaikki.

Suomen kirjallisuushistoria tyytyy yhtä vähään sekä määrällisesti että laadullisesti. Se mainitsee Lahtelan kääntäneen Kerouacin romaanin Matkalla, yhdistää hänet aineistoromaaniin (”Ennen 1960-luvun puoliväliä kehittyi ns. aineistoromaani, jollaisia kirjoittivat mm. Markku Lahtela, Pentti Saarikoski ja Kari Aronpuro”) ja täsmentää myöhemmin väitteen näin: ”Prosaisteista Markku Lahtela sovelsi kollaasitekniikkaa näyttävimmin teoksissaan Jumala pullossa (1964) ja Se (1966).” Siinä kaikki.   

Raukoilla rajoilla sen sijaan käsittelee Lahtelan romaaneja noin kahdeksan sivun verran, mutta tätä monikymmenkertaista eroa edeltäjiini ja tämän eron seurauksia Grönstrand ei ilmeisesti havaitse tai pidä merkityksellisenä, koska pelkät tutut kirjailijanimet tuntuvat riittävän hänelle pavlovilaisen tunnistamisrefleksin läpilyöntiin ja sitä seuraaviin hutihavaintoihin.    

(jatkuu)    


sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

140. Oi & Voi (osa 3: turkulaista tuotesijoittelua)

(jatkoa edellisiin postauksiin)

Arvostelunsa toisen osan toisessa kappaleessa Grönstrand joutuu jo turvautumaan paheksuntaan ja vihjailuun kuin lisätodisteena siitä, ettei hänellä ole asiallista sanottavaa eikä riittävää tietopohjaa. Tässä näyte paheksunnasta: ”Eskelinen huitoo ja hutkii. Kirjallisuusvaikuttajat kuulevat kunniansa. Yksi on 'tynnyrissä kasvanut', toinen 'käsittämättömän avuton' tai 'teoriarajoitteinen'. Kotimainen kirjallisuus tieteenalana näyttäytyy kovin pölynpeittämänä.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria.” Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 10. En huido enkä hutki vaikka Grönstrand niin uskotteleekin irrottamalla kommenttini asiayhteyksistään ja perusteluistaan. Kutsun Tuomas Anhavaa tynnyrissä kasvaneeksi hänen Ulysses-kommenttinsa perusteella (se on luettavissa myös tämän blogin postauksesta nro 8) – tynnyrinhän voisi ymmärtää viittaavan myös yhteytensä eurooppalaiseen modernismiin tieten tahtoen katkaisseeksi Suomeksi, jolloin aloitteleva Anhava ei suinkaan olisi ainoa 'tynnyrissä kasvanut' ja siksi niin sietämättömän tietämätön skribentti.  Kai Laitista kutsun teoriarajoitteiseksi hänen rinnastettuaan Hyryn ja Robbe-Grillet'n ja Juhani Niemeä luonnehdin käsittämättömän avuttomaksi tutkimuskohteensa (suomalaisen proosamodernismin) rajaamisessa ja analysoinnissa erittäin monista syistä, jotka käyvät ilmi paitsi kirjastani myös tämän blogin postauksista nro 49–53. Siteeraamieni tutkijoiden tai muiden kommentaattoreiden skandaalimainen tiedottomuus ja taidottomuus eivät tunnu Grönstrandia häiritsevän toisin kuin erittäin ekonominen tapani kommentoida niitä, joten ilmeisesti Grönstrandistakin Ulysses on romaanitaiteellisessa mielessä vain suunnaton, epämääräinen möhkäle, Hyry suomalaisen kirjallisuuden Robbe-Grillet, ja modernismin ja modernisaation sekoittaminen ja tietämättömyys kansainvälisen modernismin perusasioista professoreille sallittua vielä 1990-luvullakin. Jos näin on, minulla olisi hyvä syy luonnehtia myös Grönstrandia teoriarajoitteiseksi ja käsittämättömän avuttomaksi tutkijaksi, mutta ehkä tyydyn vain toivomaan, että pöly peittäisi hänenkin erehdyksensä mahdollisimman pian.

Grönstrandin argumenttien ehtymistä kuvaa hyvin hänen turvautumisensa perusteettomaan vihjailuun. Ensin tähän tapaan: ”Sieltä täältä toki tunnistaa, että käsillä oleva teos on paljon velkaa esimerkiksi 1900-luvun alun työväenkirjallisuutta koskevalle tutkimukselle. Itse tutkimukset ja niiden tekijät Eskelinen kuitenkin jostain syystä pitää visusti omana tietonaan.”

Kommentti 11. Koska Grönstrand ei perustele väitettään eikä täsmennä ”velkani” laatua (eli mitä mukamas olisin velkaa ja kenelle), sivuutan väitteen epäeettisenä mustamaalaamisyrityksenä seuraavan lyhyehkön kommentin (11a) kera.

Kommentti 11a. Mitä 1900-luvun alun työväenkirjallisuuteen tulee, niin mainitsen sitä käsitellessäni Raoul Palmgrenin ja hänen viisi teostaan (Joukkosydän I-II; Kapinalliset kynät I-III), joiden sanon pystyttäneen ”tutkimusalan kivijalan”, mutta samalla totean niiden olevan ”sekä lähestymistavaltaan että teoreettiselta orientaatioltaan pahasti vanhentuneita, rajoittuneita ja ristiriitaisia” ja perustelen lyhyesti miksi. Ja jos Grönstrand olisi vaivautunut tutustumaan lähdeluettelooni sisältyviin teoksiin, hänelle olisi valjennut, että monet niistä käsittelevät myös niitä 1900-luvun alun työläiskirjailijoita (K.A. Järvi; Hilda Tihlä; Konrad Lehtimäki; Kalle Rissanen; Lauri Luoto), joista itsekin kirjoitan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että kirjoittaisin heistä samalla tavoin kuin edeltäjäni tai sijoittaisin heidät edeltäjieni konstruoimiin kirjallisuushistoriallisiin ja ideologisiin konteksteihin.    
///
Grönstrand ei kuitenkaan malta lopettaa absurdia mustamaalaustaan vaan huipentaa sen tavalla, jota voisi kutsua turkulaiseksi tuotesijoitteluksi: ”Eskelinen, joka on vaikuttunut Algot Untolan moniaineksisesta, runsaasta, kirjallisuuden valtavirtaa kyseenalaistavasta tyylistä ja nostaa tämän erittäin tärkeäksi suomalaisen proosakirjallisuuden uudistajaksi, mainitsee Kaisa Kurikan Algot Untola -tutkimuksen hämmentävästi vain ohimennen. Ilman sitä Eskelisellä olisi huomattavasti laimeammat ainekset argumenttinsa tueksi. Lähdeluetteloon Kurikan Untola-tutkimus sentään on löytänyt tiensä.”  

Kommentti 12. Jos Grönstrand olisi lukenut kirjani Algot Untolaa käsittelevät osuudet, hän olisi ehkä voinut ymmärtää, että Untolan tyyli ei ole hänen tuotannossaan juuri se elementti, joka kyseenalaistaa ”kirjallisuuden valtavirtaa”. En siis ole vaikuttunut Untolan tyylistä vaan tyyleistä ja tyylien yhdistelmistä – ja niitäkin enemmän mm. Untolan parhaiden kompositioiden moniulotteisuudesta ja hänen teostensa välisestä suhdeverkostosta.       

Kommentti 13. Ilmeisesti Grönstrand ei lainkaan tunne Untola-tutkimusta, koska ei näe tai halua nähdä kuinka paljon Kurikan tutkimus perustuu edeltäjiinsä (vaikka Kurikka ei mitenkään peittele tätä). Grönstrand ei tunnu tuntevan Kurikan tutkimustakaan, joka painottuu Untolan tarkastelun ja osin Deleuzen ja Guattarin avulla verkkaisesti ja toisteisesti rakentuvaan teoriaan tekijyydestä ja tekijänimistä (se on myös Kurikan väitöskirjan mielenkiintoisin osa niin hyvässä kuin pahassakin). Toisaalta on uskottavaa, ettei helppojen tekstien parissa tutkijanuraansa rakennellut Grönstrand tunne Deleuzea ja Guattaria tarpeeksi hyvin voidakseen arvioida Kurikan argumentaatiota, mutta olisi hänen silti pitänyt huomata että Kurikan väitöskirja ei käsittele kuin osaa Untolan julkaistusta proosatuotannosta ja julkaisemattomastakin vain kolmea teosta. Toki pidän sympaattisena sitä, että 1980-luvulta asti minua tutkijana inspiroineet Untola, Deleuze ja Guattari kohtaavat jo 2010-luvulla Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella.    

Kommentti 14. Proosahistoriani pitkässä Untola-jaksossa siteeraan seuraavia Untolan kirjallista tuotantoa, sen julkaisuhistoriaa, Untolan laitonta teloitusta ja ajankohdan poliittista kontekstia valaisseita kirjailijoita, kirjallisuudentutkijoita ja historioitsijoita: O.A. Kallio, Veijo Meri, Elsa Erho, Liisi Huhtala, Kyösti Wilkuna, Eino Railo, Rafael Koskimies, Juhani Aho, Jaakko Paavilainen, Paavo Haavikko, Jukka Kekkonen, Oula Silvennoinen, Aapo Roselius, Marko Tikka ja tietysti siteeraan Untolaa itseään. Heidän lisäkseen viittaan ainakin Aatos Ojalaan, Tuomas Anhavaan, Marko A. Hautalaan, Leo Lindsteniin, Pentti Salmeliniin, V.A. Koskenniemeen, Maria-Liisa Kunnakseen, Juha Siltalaan, Marjo Liukkoseen ja Kaisa Kurikkaan. Grönstrandin turkulaisen tutkijaetiketin mukaan pelkkä Kurikka olisi kai riittänyt. 

(jatkuu)        

.

lauantai 8. huhtikuuta 2017

139. Oi & Voi (osa 2: Back to basics)

(jatkoa edelliseen postaukseen)

Grönstrandin arvostelun toinen osio on nimeltään Paluu menneisyyteen. Se alkaa kirjoittajalleen tyypillisen yksiulotteisella ja ennakkoluuloisella käsityksellä kirjallisuushistoriasta: ”Eskelisen kirjallisuushistorialla on ansionsa, mutta silti ei voi välttyä ajatukselta, että kirjallisuushistorian kirjoittamisessa kuljetaan myös taaksepäin. Raukoilla rajoilla huokuu sellaista aikaa, jolloin kirjallisuushistoria oli yhden miehen näkemyksen juhlaa ja kirjallisuuden ukonvirtaa kirjailija kerrallaan avaavaa. Monologivaikutelmaa lisää se, että esimerkiksi sellaiset aikaisemmat kirjallisuushistoriat kuin Sain roolin johon en mahdu (1989), Suomen kirjallisuushistoria (1999) ja Suomen nykykirjallisuus (2013) ohitetaan vain lyhyenlännällä maininnalla.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 143)

Kommentti 4. Ehkä Grönstrand pitää taaksepäin kulkemisesta (hänen vähän siteerattu väitöskirjansahan käsitteli 1840-luvun ruotsinkielisiä romaaneja eli vaikeustasoltaan varsin vaatimatonta hengenravintoa) tai hänen koordinaattinsa ovat muuten vain sekaisin, koska hänen lopputulemansa on kuitenkin se, että ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta.” Grönstrand ei liioin tunnu hahmottavan eroa Suomen kirjallisuushistorian ja Suomalaisen kirjallisuuden historian kaltaisten "kokonaishistorioiden" ja proosahistoriani kaltaisten "osittaishistorioiden" välillä arvioidessaan yksiulotteisen (eteenpäin/taaksepäin) historiankäsityksensä avulla sitä mitä pitää yhdelle kirjallisuushistorioitsijalle sopivana toimintasäteenä.

Kommentti 5. Suosittelen Grönstrandille (kuten muillekin) Steven Mooren kaksiosaista romaanikirjallisuuden globaalihistoriaa The Novel. An Alternative History (2010; 2013) massiivisen todistusvoimaisena näyttönä siitä, että yhden kirjoittajan kirjallisuushistorioiden aika on kaikkea muuta kuin ohi.      

Kommentti 6. Sekä yhden että useamman kirjoittajan kirjallisuushistoriat voivat niin onnistua kuin epäonnistua, sillä kummassakin on omat riskinsä – kirjoittajaryhmien osalta esimerkiksi koordinaation puute, kollegiaalinen hymistely, jaetut ideologiset ennakkokäsitykset ja muut sokeat pisteet sekä selitysvoimansa menettäneisiin, mutta arvovallalla silattuihin paradigmoihin tarrautuminen. Olen suhteellisen kovasanaisesti arvioinut ryhmätyönä tehtyjen Suomen kirjallisuushistorian ja Suomen nykykirjallisuuden puutteita ja virheellisyyksiä pitkissä arvosteluissani (”Ei laaksoa, ei kukkulaa”, Nuori Voima 3/2000, 32-35, ja ”Myötähäpeää ja vastakaanonia. Suomen nykykirjallisuus kadonnutta aikaa etsimässä”, Kritiikki XI [syksy 2014], 95–101). Harkitsin hetken niiden sisällyttämistä liitteinä proosahistoriaani, mutta luovuin ajatuksesta mm. siksi, että pidin sitä turhana riidanhaastamisena (ja arvosteluhan on lopulta pelkkä arvostelu). Mea maximum culpa.   

Kommentti 7. Tuntemuksissaan, vaikutelmissaan, ja ennakkokäsityksissään kovin mielellään rypevän ja niistä vaivalloisesti irtipyristelevän Grönstrandin olisi kaikesta huolimatta pitänyt kyetä huomaamaan, että siteeraan hyväksyvään, ellen peräti nallepuhpositiiviseen, sävyyn Mika Hallilan metafiktiota ja Tuija Saresman suomalaisen lukemisen kulttuureita Suomen nykykirjallisuudessa käsitteleviä artikkeleita. Jälkimmäinen on jopa ratkaisevan tärkeä siinä miten suomalaisen lukemisen historiaa hahmotan (ja sekin käy tekstistäni ilmi). 

Kommentti 8. Mainion, joskin surullisen esimerkin siitä, että myös naiset ja jopa naiskollektiivitkin voivat epäonnistua kirjallisuushistorian kirjoittamisessa tarjoaa Maria-Liisa Nevalan luotsaama ja kokoama kirjoittajaryhmä teoksessa Sain roolin johon en mahdu. Harmittavasti epäonnistuminen tihentyy juuri sellaisten kirjailijoiden ja teosten kohdalla, joiden avulla olisi voinut kirjoittaa 1900-luvun suomalaisen proosakirjallisuuden historian ukonvirtaa uusiksi. Tässä siitä proosahistoriaani sisältyvä lyhyenläntä esimerkki: ”Kallio-Visapään ja Kolmen vuorokauden myöhemmästä maineesta ja kovasta kohtalosta kertoo paljon tämä lyhyt sitaatti, joka on kaikki mitä Maria-Liisa Nevalan toimittama naiskirjallisuuden historia Sain roolin johon en mahdu (1989) kirjailijasta ja hänen pääteoksestaan kirjoittaa, verratessaan sitä kaiken huipuksi, pelkästään temaattisesti ja siinäkin epäonnistuen, Irja Sallan perin perinteiseen romaaniin Unissakävijä (1943): 'Samanlaista eksistentialistissävyistä ahdistusta on myös Sinikka Kallio-Visapään (s. 1917) romaanissa Kolme vuorokautta (1948), joka ilmestyessään herätti huomiota kerronnaltaan modernina romaanikokeiluna. Kallio-Visapään teoksessa ahdistus liittyy taiteilijaproblematiikkaan. Romaanin runoilija Paula elää voimakkaan itsetuhovietin vallassa ja hänen minäkuvansa on äärimmäisen kielteinen. Hänen sieluaan raastavat ristiriidat ja voimakas dualismi estävät hänen luovan työnsä. Unissakävijän Marjatan tavoin Paula tuntee, että juuri hän on syypää maailman kaikkiin synteihin.  Itsemurha on hänelle ainoa ulospääsytie tästä tilanteesta.' (Sain roolin johon en mahdu, 336) Ei siis ihme, että perinnettä uudistavat tai peräti uuden perinteen aloittavat naiskirjailijat jäävät sivuun ja unohduksiin kirjallisuushistoriassa.” (Raukoilla rajoilla, 404–405) Ehkäpä olisi kannattanut hieman avata Kallio-Visapään ”modernin romaanikokeilun” luonnetta sisältöreferaatin sijasta ja päästä näkemään Kolme vuorokautta sodanjälkeisen modernistisen proosan aloituksena. Samanlaiset  tutkijoiden taidottomuudesta kielivät painotusvirheet kertautuvat yhä uudestaan suomalaisissa kirjallisuushistorioissa ja johtavat siihen, että kompositioltaan moniulotteiset, vaikeat tai vaikeaksi koetut tekstit rajautuvat säännönmukaisesti ulos kirjallisuushistoriasta.             

Kommentti 9. Jos Grönstrand olisi vaivautunut edes selailemaan edeltäjiäni, hän olisi ehkä huomannut, etteivät nekään keskustele keskenään kuin implisiittisesti (eli historiallisten hahmotustensa eroissa). Esimerkiksi Kai Laitinen mainitaan kyllä usein Suomen kirjallisuushistorian sivuilla, mutta esipuheen kohteliasta mainintaa lukuun ottamatta muissa rooleissa (kuten kriitikkona, Parnasson päätoimittajana ja kulttuurisuhteiden vaalijana) kuin kirjallisuushistorioitsijana. Tälle kirjallisuushistoriagenren ominaisuudelle on helposti ymmärrettävät pragmaattiset syynsä. Jos olisin keskittynyt edeltävien kirjallisuushistorioiden ja niitä tukevan tutkimuksen arviointiin ja kritiikkiin, niin olisin saanut nopeasti aikaiseksi 600-sivuisen teoksen, mutta se ei olisi enää ollut suomenkielisen proosakirjallisuuden historia.     

(jatkuu)                      

torstai 6. huhtikuuta 2017

138. Oi & voi (osa 1: Kubikin Kuutio for beginners)

Suuresti arvostamani Niin & Näin -lehden uudessa numerossa (1/2017) Heidi Grönstand arvioi proosahistoriaani otsikolla Jännitteinen proosahistoria. Arvostelunsa lyhyehkössä johdannossa Grönstrand huomaa minun seuranneen ”historiantutkimuksessa viime vuosina tehtyjä linjauksia” ja kirjoittaa, että ”Raukoilla rajoilla on intohimoisella otteella kirjoitettu runsaudensarvi, joka tarjoilee suomalaiseen kirjallisuushistoriaan perehtyneellekin paljon uutta.” So far, so good. Valitettavasti arvostelun kuluessa käy liian usein ilmi, että Grönstrand ei ole kovin hyvin perehtynyt suomalaisen saati suomenkielisen kirjallisuuden historiaan eikä kirjallisuushistorian lajityypin peruskuvioihin. Grönstrandin arvio jakautuu kolmeen pääosaan ja lyhyeen loppukaneettiin. Käyn ne läpi yksi kerrallaan.

Arvostelun ensimmäinen osassa ("Kielipoliittisia valintoja?"), Grönstrand yrittää päästä perille kirjallisuushistoriani kaksoisrajauksen (kieli + proosa) seurauksista, mutta kompastelee tuon tuostakin omiin ennakkoluuloihinsa: ”Vaikka Eskelinen hahmottaa proosan lajina, joka 'ei rajaudu maantieteeseen eikä kansallisvaltioon saati muutamaan lajityyppiin', kuten hän itse asian ilmaisee, kielirajaus tuntuu paluulta nationalistisiin puolustusasemiin.” Heti seuraavan kappaleen alussa Grönstrand tuntuu kuitenkin hetkeksi saaneen edes yhden juonen päästä kiinni: ”Eskelisen rakkaus, kokeellinen kirjallisuus, ja sille teoksessa annettu reipas tila toki tekee tyhjäksi ajatuksen kansallismielisestä tarkoitusperästä.” Grönstrandin perustelu kertoo minulle, että emme käsitä kokeellista kirjallisuutta lainkaan samalla tavalla, mutta olkoon, koska olen heikkona hetkiin, jolloin kriitikon uusi väärinkäsitys kumoaa hänen edellisen väärinkäsityksensä.   

Toinen kummallinen ja hupaisa ristiriita Grönstrandin arvosteluun syntyy siitä, että hän siteeraa teokseni johdannossa esittämiäni perusteluita rajaukselleni (mm. sen, että keskittyminen yhteen kirjallisuuden keskeiseen osa-alueeseen tuo paremmin näkyviin kirjallisuusmaailman sisäisen dynamiikan ja sen kytkökset kirjallisuuden ulkopuolisiin poliittisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin virtauksiin ja rakenteisiin), mutta väittää silti, että ”Eskeliselle yksikielisyys kuitenkin näyttäytyy kirjallisuushistorian kirjoittamisen itsestään selvänä lähtökohtana, jota hän ei sen kummemmin lähde reflektoimaan.” Kaiken huipuksi Grönstrandin arvostelun viimeisen kappaleen yhteenveto näyttää, että valitsemani rajaus (keskittyminen suomenkieliseen proosaan) tuottaa ainakin Grönstrandin kohdalla juuri sellaisia vaikutuksia, joita rajauksellani tavoittelin: ”Eskelisen Raukoilla rajoilla avaa reittejä uuden tiedon äärelle ja kannustaa miettimään tuoreita tapoja jäsentää suomalaista kirjallisuutta.”   

Jakson päätteeksi Grönstrand uhraa pitkän kappaleen Elmer Diktoniukselle eli yhdelle oman kielinationalistisen tutkimuskohteensa esittelylle yhdistämällä sen huterasti kokeellisen kirjallisuuden ”kielipeleihin”. Kas näin: ”Moninaiset kielikokeilut ovat niin ikään erottamaton osa Elmer Diktoniuksen tuotantoa, joka ei ole niin ruotsinkielinen kuin millaiseksi se usein mielletään. Eskelinen kyllä viittaa Diktoniukseen pari kertaa, mutta tarkempi perehtyminen Diktoniuksen teksteihin olisi vankistanut Eskelisen käsitystä modernismin läpimurrosta Suomessa. Vaikka kirjallisuudentutkimuksessa elää sitkeästi perinne käsitellä erikseen suomen- ja ruotsinkielistä modernismia, modernisti-Diktoniuksen romaanipari Janne Kubik/Janne Kuutio kyseenalaistaa perusteellisesti tämän jaon mielekkyyden. Suomen kieli tihkuu Diktoniuksen ruotsin kieleen, eikä suomenkielistä Janne Kuutiota pidä ajatella Janne Kubikin yksioikoiseksi käännökseksi. Se on oma itsenäinen teos, jonka rakennekin poikkeaa ruotsinkielisestä versiosta.” (Heidi Grönstrand: ”Jännitteinen proosahistoria”. Niin & Näin 1/2017, 142)

Kommentti 1. Ei ole mikään salaisuus, että Janne Kuutio (1946) on tekijän jonkin verran mukailema (eikä vain yksioikoinen) suomennos Janne Kubikista (1932). Vaatimattoman mukailun ydin on siinä, että Janne Kubikissa kertomusta täydentävä ”kommenttiraita” on sijoitettu yhtenäisenä teoksen loppuun otsakkeella Efterord kun taas Janne Kuutiossa ”kommenttiraita” on jaettu osiin ja sijoitettu jokaisen luvun loppuun. Kummallakin ratkaisulla on etunsa ja niiden erolla saattaisi olla ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa suomennoksen statusta itsenäisenä teoksena, jos kursivoitujen kommenttien rooli olisi voittopuolisesti kertomusta riitauttava eikä täydentävä. Kommenttiraidan luonne selviää hyvin myös Diktoniuksen Tekijän sanasta, joka on painettu Janne Kuution toisen painoksen (1996) takakanteen: ”[Janne Kuution] rumuus johtuu siitä aikakaudesta, jolloin sen sankari eli, ja rakkauteni siihen siitä asiallisesta rehellisyydestä, jolla, luullakseni, onnistuin lähestymään arkaa aihettani – ynnä eräitä osia itsessäni sekä muisteloita lapsuuteni Nurmijärveltä, joita varsinkin juttusarjan 'selityksissä' olen kosketellut.”   

Lyhyesti sanottuna Janne Kuutio oli yksi niistä rajatapauksista, joiden sisällyttämistä proosahistoriaani harkitsin. Päädyin em. syistä kuitenkin siihen, että Janne Kuutio ei ole uusi itsenäinen teos (en finsk original) vaan vain hennosti muokattu käännösteksti (vertailu- ja vastakohtana voi käyttää Leevi Lehdon Ulysses-suomennoksen 14. lukua). Hypoteettisesti: jos joku Grönstrandin hengenheimolainen olisi saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että Janne Kuutio olisi sisällytettävä suomenkielisen proosan historiaan, olisin kirjoittanut sen olevan köyhän miehen Berlin Alexanderplatz, jonka jännitteetön kommenttiraita edustaa metafiktiivisyyden nolla-astetta, jonka maine kokeellisena romaanina on vahvasti liioiteltu, ja jonka suomenkielinen asu olisi kannattanut tarkastaa native speakerilla . Ennen kuin kukaan ehtii pahoittaa mielensä todettakoon, että arvioni ei ole kovin kaukana Diktoniuksen Janne Kuution ”peräkaneetissa” esittämästä arviosta, jonka mukaan Janne Kuutio on ”kehittynyt vaatimattomaksi ja harvaääniseksi muunnelmaksi niistä kumous- ja uusimistekniikoista, joita modernin romaanin suurmiehet soittelevat kirjoituskoneellaan kaukana avarassa maailmassa.”      

Kommentti 2. Olen edeltävien kirjallisuushistorioiden (Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia; Yrjö Varpion päätoimittama Suomen kirjallisuushistoria) kanssa samaa mieltä siitä, että suomen- ja ruotsinkielinen modernistinen proosa kehittyivät varsin erillään toisistaan. Tämä koskee myös Elmer Diktoniuksen Janne Kubikin (1932) suomeksi mukailtua käännöstä Janne Kuutio (1946).   Vaikuttamattomuuteen on helppo löytää ainakin kuusi syytä: kieliryhmien ja kirjallisuusyhteisöjen pitkälle edennyt eriytyminen toisistaan; vaikutusvaltaisen välittäjähahmon puute; Janne Kubikin/Kuution avoin poliittisuus; Diktoniuksen asema (hänet ”kanonisoitiin” vasta Olof Enckellin kirjoittamassa monografiassa 1950-luvulla); pian 1940-luvun puolivälin jälkeen julkaistut modernismisuomennokset (mm. Joyce, Dos Passos, Sartre, Camus) – ja ehkä sekin, että vain kaksi vuotta Janne Kuution jälkeen ilmestynyt Sinikka Kallio-Visapään Kolme vuorokautta nosti kursivoidun kommenttiraidan käytön uudelle tasolle (toki sekään ei juuri vaikuttanut suomenkielisen proosan kehittymiseen). Toisin kuin suomenkielisen modernismin vaiheista ilmeisen tietämätön Grönstrand haluaa uskoa ja uskotella tutkijayhteisöllä on siis ollut ja on yhä edelleen hyvät syyt käsitellä erikseen suomen- ja ruotsinkielistä modernismia (sekä proosassa että runoudessa) – mikäänhän ei estä eikä ole koskaan estänyt kokoamasta näiden tutkimuslinjojen tuloksia yhteen. 

Tarkempi perehtyminen Diktoniuksen teksteihin ei siis olisi vankistanut käsitystäni modernismin läpimurrosta Suomessa enkä näe syytä muuttaa sitäkään mitä siinä Janne Kuutiosta kirjoitin: ”Suomalaisesta kirjallisuudesta välittyy oudon yksipuolinen kuva Anhavan kirjoitusten perusteella. On muutamia kirjailijoita, joiden tuotantoon paneutuminen olisi voinut edesauttaa modernismin läpimurtoa, mutta ainakaan tämän kokoelman (blog. huom. Todenkaltaisuudesta) perusteella Anhava ei kirjoittanut sanaakaan Irmari Rantamalan Harhamasta, Elmer Diktoniuksen Janne Kuutiosta tai Volter Kilven Saaristosarjasta, joten tässäkin mielessä suomenkielinen modernismi nyhjäistiin kuin tyhjästä.” (Raukoilla rajoilla, 389)  

Kommentti 3. Kielet tihkuvat toisiinsa, so what? Joycen Finnegans Wakessa luetellaan suomenkielisiä lukusanoja, mutta en silti menisi väittämään, että suomenkielisen ja englanninkielisen proosakirjallisuuden historioita ei voisi kirjoittaa erikseen.

(jatkuu)