1960-luvun
loppupuolella Paavo Rintala (1930–1999) työsti Yleisradion keräämien
haastatteluiden perusteella kolme dokumenttiromaania, jotka seuraavat kuin
saumattomasti vuonna 1965 päätökseen tullutta kollaasiromaanien aaltoa.
Rintalan dokumenttiromaaneista ensimmäinen ja onnistunein, Sotilaiden äänet (1966), yrittää rakentaa väljän kronologisesti
etenevän tosikertomuksen Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä Karjalan kannaksella
kesäkuussa 1944. Haastateltavia oli kaikkiaan noin 300, jokainen heistä puhui
täyteen vähintään yhden 20-minuutisen ääninauhan, mutta useat olivat äänessä 40
minuuttia ja jotkut jopa yli tunnin. Valikoinnin, karsinnan, yhdistelyn ja
järjestelyn varaa on siis ollut runsaasti, kun tuloksena oli noin 350-sivuinen
dokumenttiromaani, jossa Rintalan oman tekstin osuus rajoittuu lyhyisiin,
yleensä vajaan sivun mittaisiin johdantoihin teokseen seitsemään eri osaan, näiden
osien nimeämiseen sekä parin sivun jälkilauseeseen, jossa selostetaan teoksen
kokoamisen periaatteita. Joidenkin jaksojen nimissä näkyy jo Rintalan teoksille
tyypillinen uskonnollinen pukinsorkka, ”JR 49:n ensimmäisen pataljoonan passio”
ja ”Kenttäpapin resitatiivi”, samoin se näkyy näiden osuuksien luonnehtimisessa
kärsimysnäytelmäksi, mikä saa dokumentaarisen kertomuksen yllättäen ja hieman
vaivaannuttavasti resonoimaan sodanaikaisen uskonnollisen propagandan hengessä
vai pitäisikö sanoa nimessä ja veressä.
Dokumenttiromaanin
lukijan pitäisi pystyä uskomaan sen kokoajan eli materiaalin valitsijan,
jäsentäjän ja painottajan harkintaan, arvostelukykyyn ja ”objektiivisuuteen”,
mutta tämän edellytyksen ja illuusion Rintala onnistuu ikimuistoisella tavalla
romuttamaan lyhyessä johdannossaan romaaninsa epilogiin, joka käsittelee
suurhyökkäyksen torjumista tai pysähtymistä viimeiselle, varustamattomalle
puolustuslinjalle: ”Haluaisin vielä erityisesti mainita erään vastauksen
kysymykseen. Sen ovat tätä tilannetta käsittelevät teokset jättäneet yleensä
mainitsematta tai sitten kokonaan vaille huomiota. Eräs Vuosalmen taisteluissa
kertova (…) ääninauha mainitsee puolustuksen kestämisen syyksi myös
presidentinrouva Gerda Rytin Yleisradiossa aloittaman rukoustaistelun.
Tällainen peruste saattaa vaikuttaa oudolta tilannetta pelkästään
sotahistoriallisesti tarkastelemalla. Mielestäni syy ei ole mitenkään outo.
Kyseisenkin pataljoonan miehet kuuluivat maalaisväestöön. Suomalainen
minänkehitys oli jatkunut vuoteen 1944 saakka lähes häiriytymättömänä
sodistakin huolimatta. Joka tapauksessa minän kehittymisen ympäristö oli aivan
toisenlaatuinen, kuin mitä se on ollut sotien jälkeen, jolloin teollistuminen
ja maalaisväestön kaupunkeihin siirtyminen on vasta todella alkanut. Pidän
täysin mahdollisena, että silloista suomalaista minää saatettiin yrittää ja
kannatti yrittää eheyttää rukoustaistelulla, sillä UKT-linjalla nousi viime
kädessä esiin kysymys suomalaisen identiteetin säilyttämisestä.” (Rintala 1966,
337-338)
(jatkuu)
