lauantai 22. lokakuuta 2016

60. Riikka Pelo ja Antti Hyry (eli Sipilän Suomi, osa 4)

Riikka Pelon esikoisromaanissa Taivaankantaja (2006) yhteisöllisen kielen erikoislaatuiset piirteet tavoittavat yksilötason kokemusten rikkauden. Romaanin tapahtumat sijoittuvat lestadiolaiseen kylään, jossa Vendla ja hänen isoäitinsä Maammo elävät ankaran uskonnollisuuden sanelemilla ehdoilla. Vaikka uskonto kaikuu niin henkilöiden synnintuntoisessa ja lopun ajan odotuksessa elävässä, yhteisöllisesti jaetussa mielessä kuin heidän omalaatuisessa kielessään ja vaikka monet ahdasmielisen uskonnollisen liikkeen kipupisteet ”parannuskokouksista” alkaen tulevat lukemisen aikana suorastaan iholle, niitä tasapainottaa moniaistisesti kuvattu ja taitavasti tavoitettu lapsen kokemus- ja mielikuvitusmaailma, jossa todet ja toiveet, havainnot, uskomukset ja kuvitelmat iloisesti ja eriytymättömästi sekoittuvat. Moralisointia, älyllistämistä ja muuta etäännyttämistä välttäen Pelo onnistuu loihtimaan lukijan iloksi eläväisen fiktiivisen maailman, jossa maagisen realismin parhaat puolet sulautuvat ainakin ateistilukijalle outoon yhteisöllisesti ylläpidettyyn uskonnolliseen ryhmäfantasiaan. Taivaankantajan kieli ja kompositio tukevat toisiaan ihailtavasti ja onnistuvat vaativassa tehtävässään eli luomaan ja ylläpitämään Vendlan elämysmaailman synestesiaa hipovaa täyteläisyyttä.

Riikka Pelon esikoisromaania kannattaa verrata Antti Hyryn tuotannossa usein toistuviin elementteihin. Pintapuolisesti katsottuna kummankin kirjailijan fiktiivisissä maailmoissa on paljon samaa: eletään uskonnollisessa yhteisössä maaseudulla ja tapahtumien keskipisteessä on kasvava lapsi (Hyryllä poika, Pelolla tyttö). Olennaista on kuitenkin se, että Pelon fiktion tunnerekisteri ja havaintojen kirjo on laajempi, rikkaampi ja moniaistisempi ja kielellisesti taitavammin artikuloitu kuin Hyryllä koskaan.  Sipilän ja Haapalan kaltaisten miestutkijoiden saattaa olla vaikea ymmärtää ja hyväksyä Pelon romaanin monipuolisia ansioita, sillä jos he sen tekisivät, Hyryn tuotannon puutteet (kuten tunneilmaisun ja tunteiden tunnistamisen ja artikuloinnin mykkyyttä hipova kapeus) tulisivat kuin ilmestyksenomaisesti näkyviksi.        

P.S. Pelon ja Hyryn vertailun syy liittyy Juhani Sipilän Parnasso-arvostelun kohtiin, jossa hän lainaa sitä mitä kirjoitan Hyrystä. Päivän teksti Sipilän Raukoilla rajoilla -arvostelusta kuuluu kokonaisuudessaan näin: ”Tuomas Anhavaa ja hän [huom. kirjoitusvirhe Sipilän] koulukuntaansa kohtaan Eskelinen tuntee jonkinlaista atavistista inhoa, joka sallii pikaiset kenttätuomiot milloin kenellekin. Antti Hyrykin on ’vain häkkinsä rajoja hitaasti hahmottava haahuilija, melankoliaa poteva lestadiolainen marsu, josta sukeutuu bonsaimodernismin vaatimukset tahattomasti täyttävä Mr. Chance’.”

Kommentti 18. Sipilä jättää harhaanjohtavasti pois siteeraamansa lauseen alun, josta selviää, että kysymys on vertailusta Hyryn ja Robbe-Grillet’n välillä: ”Robbe-Grillet on erittäin taitava mahdottomien ja yhteismitattomien labyrinttien rakentelija, mutta Hyry vain (…).”  Sitaatin laajempi asiayhteys selviää sekä kirjastani että tämän blogin postauksesta numero 24.  

Kommentti 19. Yhtä harhaanjohtavasti Sipilä jättää pois myös Hyry-sitaatin kontekstin eli sen, että siinä kumotaan Kai Laitisen alun perin tekemä vertailu Hyryn ja Robbe-Grillet’n välillä. Siis Kai Laitisen, ei Tuomas Anhavan. Näyttää siltä, ettei ole niin alkeellista virhettä, jota Sipilä ei kykenisi tekemään, eikä liioin niin taitamatonta lavastusta, jota hän ei yrittäisi tehdä. Moista toimintaa kohtaan tunnen inhoa, mutta se on luonteeltaan eettistä eikä atavistista, mutta en ole varma, kykeneekö Sipilä hahmottamaan eroa.  

Kommentti 20. Proosahistoriassani ei syyllistetä, saati tuomita, kirjailijoita Tuomas Anhavan tekemien vaikutusvaltaisten virhepäätelmien perusteella (niihin edelleen uskovat kirjallisuudentutkijat ovat eri asia, koska he ovat vahingoksi kirjallisuudelle ja kirjailijoille ja häpeäksi omalle ammattikunnalleen).  Anhavan suojateista Meri, Haavikko ja Vartio kasvoivat proosassaan oppi-isänsä estetiikan tuolle puolen ja ehkä vain Hyry jäi noudattamaan Anhavan ”Optimistisen tutkielman” (1963) ohjeista kenties tuhoisinta eli sitä, että kirjailijan pitää nähdä ”tavattomasti vaivaa saadakseen teoksensa vastaamaan sitä minkä he ovat kokeneet todellisuudesta ja kielestä.” Tämä puolestaan edellyttää Anhavan mukaan sekä kielen että ilmaistavan ”omakohtaista tuntemusta”. Niinpä Hyryn romaaneissa rakennetaan aittaa ja uunia siinä missä Meri, Vartio ja Haavikko kirjoittavat sellaisia romaaneja kuin Manillaköysi, Hänen olivat linnut tai Barr-niminen mies.

Kommentti 21. Koska en tiedä tunnistaako Sipilä muuta kuin Raamatun suuntaan valuvaa tai virittyvää intertekstuaalisuutta, totean varmuuden vuoksi, että "Mr. Chance" viittaa mutkan kautta Jerzy Kosinskin romaaniin Being There ja Hal Ashbyn siitä ohjaamaan elokuvaan, jota tähditti Peter Sellers.     

Kommentti 22. On mielenkiintoista, että sekä Jyrki Nummi Helsingin Sanomissa että Juhani Sipilä Parnassossa kokevat proosahistoriani syytekirjelmäksi, totuuskomission raportiksi tai kenttätuomioiden sarjaksi. Ehkä he tosiaan tuntevat syyllisyyttä ja arvostelujensa moninaisten asiavirheiden vuoksi heillä on nyt jo uuttakin aihetta siihen. Suosittelisin heille silti projektioista pidättäytymistä.

(jatkuu)