tiistai 22. marraskuuta 2016

91. Kuoriutuminen (osa 1/2)

”Hänen kodistaan on jäljellä kellari ja yksi vaillinainen kerros. Mutta on mahdotonta vaeltaa paikasta toiseen loputtomasti, kun sota ei koskaan lopu. Ei mistään enää riitä tilaa heille kaikille kodittomille. Kohta ei ole missään mahdollista olla eikä mitenkään mahdollista selvitä elämän monista tarpeista ja pulmista. He – ’ulospommitetut’ – ovat jättiläismäinen orpojoukko, joka vaeltaa kotimaataan ristiin rastiin päämäärättä ja ikuisesti odottaen yhtä kummitusmaisina kuin pommituksissa tuhoutuneet lähimmäisensä . Ei – parempi on aaveiden palata entisille asuinsijoilleen. Koteihinsa tai niiden raunioihin. Ja surumielinen nainen kertoi, että hänkin tuntee kuoriutuvansa kaikesta inhimillisestä. Mutta hän ei ole varma, onko hän muuttumassa eläimeksi. Hänestä tuntui, kuin ei hänessä olisi enää yhtään mitään. Kuin ei hän voisi tuntea mitään muuta kuin surua eikä toivoa mitään muuta kuin takaisin raunioilleen…
   Hän puhui noin … ja sitten – olin kyllä kuullut kaukaista jytinää, mutta en erikoisemmin kiinnittänyt siihen huomiota – minusta tuntui, kuin hajoaisin palasiksi. Äkillinen kipu tuntui hirveältä – sitten se yht’äkkiä loppui. 
   En tiedä, en muista ajatelleeni mitään. Muistan kyllä jotakin kirkasta pyörivää – näköharhoja kai, miksikään muuksi en sitä ymmärrä. Jonkin ajan kuluttua, ehkä sekuntien, ehkä minuuttien, aloin ajatella ja pelätä. – Elänkö? Olenko ehjä vai onko minusta jäljellä muuta kuin pää? Mitään muuta en tuntenut itselläni olevan. – Ja jos olen haavoittunut olenko pahasti? Onko minulta jäseniä poissa? – Kauheata tuo tunnottomuus! Tuntoni olivat suunnilleen kuin lapsuudenaikaisissa painajaisunissa. Makaan jäykistyneenä, voimatta lainkaan liikuttaa itseäni. Yritän, yritän – pelkään kuolevani, ellen pian saa liikutetuksi elottomilta tuntuvia jäseniäni ja ellen pian saa äännetyksi edes pienen pientä äännähdystä. Ja minä toimin, niinkuin painajaisunissa olin tottunut toimimaan. Ajattelin, että minun   t ä y t y y herätä ja liikauttaa itseäni ja huutaa. – Sitten sain todellakin äänen kurkustani, ja lumous haihtui.” 

(jatkuu huomenna ja silloin selviää myös kenen tekstiä lainaan)