keskiviikko 30. marraskuuta 2016

99. Säälistä (Sipilän Suomi, osa 9)

(jatkoa postauksiin nro 57-61, 67, 82 ja 87)

”Eskelinen käy sääliä tuntematta tutkijoiden, erityisesti kotimaisen kirjallisuuden professoreiden, kimppuun ja ihmettelee, kuinka vähillä tiedoilla ja taidoilla he ovat suomalaista proosahistoriaa kirjoittaneet. Erityisen vimman kohteena ovat emeritusprofessorit Juhani Niemi, Pertti Karkama ja Leena Kirstinä, samoin jo edesmennyt Kai Laitinen ja vielä virassa (anteeksi: toimessa) oleva Pirjo Lyytikäinen.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016) 

Kommentti 39. Proosahistoriani käsittelee kirjallisuudentutkimusta hyvin vähän (arviolta 5-6 % tilasta), ja enimmäkseen vain siksi, ettei voitaisi väittää, etten kotimaisen kirjallisuuden tutkimusta tunne. Ymmärrettävistä syistä painotus on arvovaltaisten kotimaisen kirjallisuuden professoreiden (kuten Laitisen, Karkaman ja Kirstinän) kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa ja heidän vajavaisissa modernismi- ja postmodernismitulkinnoissaan, joita Juhani Niemen modernismimonografiaa lukuun ottamatta enimmäkseen vain siteeraan (tavalla joka käy ilmi esimerkiksi tämän blogin postauksesta nro 55, johon sisältyy suppea valikoima professoreiden ihan omatekemiä postmodernismimääritelmiä, jotka tehokkaasti estivät ja saattavat yhä edelleen estää suomalaisen kirjallisuuden postmodernistisen keinovarannon tunnistamista ja tutkimista).         

Kommentti 40. En ymmärrä miksi läpiä päähänsä kirjoittavia kotimaisen kirjallisuuden professoreita tulisi sääliä eikä heidän ihan itse sohitun sokeutensa uhreja eli kirjailijoita, teoksia ja kirjallisia virtauksia.  

Kommentti 41. Varmaan Sipilääkin pitäisi sääliä - jos  ei muusta syystä niin siitä, että hänen julkaisuluettelonsa karttuu enimmäkseen senttauksista Parnassoon. Toisaalta: miksi sääliä kuukausipalkkaista Sipilää, kun yhtä Sipilää kohti on työttömänä kymmenen pätevämpää kirjallisuudentutkijaa?  Taannoisessa tutkijaseminaarissa tulin siihen tulokseen, että Sipilä on mahdollisesti rakentanut koko uransa säälittävyytensä varaan, koska kaikessa vaarattomuudessaan ja korkeassa käsikassarakertoimessaan se tarjonnee nostetta tutkijan uralla.

Kommentti 42. Mihin Sipilän listalta unohtui Jyrki Nummi? Ihmettelenhän proosahistoriassani muutamia hänenkin tulkintojaan.

”Eskelinen on hyvä kirjoittaja, minkä ansiosta teoksen jaksaa kyllä toisteisuudestaan huolimatta lukea, joskin viimeiset sata sivua alkavat olla jo koettelemus, koska mitä lähemmäksi nykyaikaa tekijä tulee, sitä hajanaisemmaksi hänen esityksenä menee.”

Kommentti 43. Esitykseni ei kirjani viimeisessä luvussa ole hajanaista tai muutu aiempaa hajanaisemmaksi, mutta käsiteltävän kirjallisuuden valikoima sen sijaan muuttuu aina vain moninaisemmaksi mitä lähemmäksi 2000-lukua tullaan. Ymmärrän, että Sipilän silmin katsottuna tämä runsaus kääntyy hajanaisuuden vaikutelmaksi. Perussyy Sipilän kokemiin koettelemuksiin on silti hänen kirjallisen makunsa rajoittuneisuudessa ja teoreettisen tietämyksensä puutteellisuuksissa (vai onko muka jotain näyttöä siitä, että hän tuntisi ergodista, proseduraalista, käsitteellistä ja epäluovaa tai edes postmodernistista kirjallisuutta ja spekulatiivista fiktiota - tai pystyisi hahmottamaan niiden yhteyksiä ja yhteensulautumisia) – ja viime kädessä myös siitä, että mennään hänen kanonisointihorisonttinsa tuolle puolen, jossa Raamattu-sitaattien bongailulla ei pitkälle pääse.    

Kommentti 44. Väite toisteisuudesta ei muutenkaan pidä paikkaansa. Proosahistoriani viimeiset sata sivua käsittelevät noin vuosia 1985–2012 ja siinä esiintyy harvinaisen vähän kirjan aikaisemmista luvuista tuttuja kirjailijoita ja suuntauksia (tilaa toistolle ei juuri ole senkään vuoksi, että viimeinen luku on edeltäviä lukuja lyhyempi). Sipilälle tämä on ilmeisesti ongelma, ehkä siksi, että hänen kirjallisuushistoriansa tuntuu, hieman fukuyamalaiseen tapaan, päättyvän Antti Tuuriin (ja Johannes Hakalan ilmestyskirjaan).            

(jatkuu)