(jatkoa edelliseen postaukseen)
Löytyn häkellyttävä tietämättömyys huipentuu arvostelun kahdessa
viimeisessä kappaleessa:
”Genreen solahtaminen johtuu oikeastaan jo kirjan rajauksista.
'Suomenkielisyys' toki ylittää kansalliset rajat siinä mielessä, että kirjassa
käsitellään myös Neuvostoliitossa ja Yhdysvalloissa julkaistua suomenkielistä
kirjallisuutta, mutta siinä ei varsinaisesti pohdita kirjallisuuden kansallisen
rajaamisen implikaatioita ja perimmäisiä vaikutuksia
kirjallisuuskäsityksiin.
Kansallinen
nurkkakuntaisuus – nationalismi ja fasismi mukaan lukien – saa toki kuulla
kunniansa moneen otteeseen, mutta enemmänkin olisi ollut syytä pohtia
kansallisten kirjallisuushistorioiden ennakkoasetuksia, kuten sitä, miksi
kirjallisuuden kaltainen, jo lähtökohdiltaan ylirajainen taiteenlaji näyttää
jakautuvan niin luontevasti juuri kansakuntien rajojen perusteella.
Kirjallisuushistoriaan sisäänkirjoitettu metodologinen nationalismi jää näin
kyseenalaistamatta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti
mansplainaten”, Kritiikki XV, 82)
Kommentti 11. Miksi pohtisin kirjassani kirjallisuuden
kansallista rajaamista, koska Raukoilla rajoilla ei rajaa kohdettaan
kansallisesti vaan ensisijaisesti kielen (suomi) ja lajin (proosa) perusteella? Kirjallisuuden kieltä, kompositiota ja kontekstia painottamalla on mahdollista ottaa
etäisyyttä kansallisten kirjallisuushistorioiden ennakkoasetuksiin ja
kyseenalaistaa esimerkiksi niihin kytkeytyviä kirjallisuuskäsityksiä (kuten
vaikkapa sellaisen ylirajaisen tai ylikansallisen kirjallisuusilmiön kuin modernismin
”kansallisesti” typistettyä tulkintaa) ja kirjallisuuspoliittisia pyrkimyksiä
(fennomaanisesta agendasta alkaen). Ja juuri näin Raukoilla rajoilla
tekeekin.
Kommentti 12. Pelkistetysti sanottuna kirjallisuus koostuu
ennen kaikkea kielestä ja kompositiosta, joista jälkimmäinen on verrattomasti
globaalimpi komponentti kuin edellinen, jota usein pidetään kirjailijan
tärkeimpänä työvälineenä. Kieleen perustuva rajaukseni on myös sangen
yksiselitteinen lähtökohta: on helppo todeta onko jokin teos kirjoitettu suomeksi ja
lisäksi yksittäiset teokset on pääosin kirjoitettu vain yhdellä kielellä siellä
täällä mahdollisesti vilahtelevista muunkielisistä sitaateista huolimatta.
Rajatapausten ja monikielisten teosten etsijöille suosittelen aivan alkajaisiksi Arvi Höyssän kirjaa Kokeilota
aivisuomeleksi - ja tietysti Octavio Pazin, Charles Tomlinsonin, Jacques Roubaudin ja Eduardo Sanguinetin nelikielistä Rengaa ja sen yksikielisiä käännöksiä. Proosan kompositiorakenteet ja niiden tutkimiseen kehitetyt
teoriat ja menetelmät eivät liioin jakaudu ”luontevasti juuri kansakuntien
rajojen perusteella” ja yksi proosahistoriani joissakin tutkijoissa närää
herättäneistä uutuuksista onkin juuri se, ettei Raukoilla rajoilla enää
kelpuuta kansallisesti vakiintuneita, mutta kestämättömän kotikutoisia
käsityksiä 1900-luvun kirjallisuuden keskeisistä virtauksista. Samankaltainen
”ylirajaisuus” koskee tietysti myös kirjallisuuden kolmatta keskeistä
komponenttia eli materiaalista mediaa: kirjat, lehdet ja tietokoneet (etc.)
eivät nekään ole kansallisia saati suomalaiskansallisia keksintöjä.
Kommentti 13. Kirjallisuuden kielen, komposition ja
materiaalisen mediumin lisäksi kirjallisuudessa ja kirjallisuushistoriassa on
tietysti kyse kontekstista eli kirjallisuuden sisältöön, julkaisemiseen ja
lukemiseen vaikuttavista poliittisista, taloudellisista, sosiaalisista,
juridisista, institutionaalisista ja kulttuurisista käytännöistä. Koska
valtaosa suomenkielistä kirjallisuutta on kirjoitettu, julkaistu ja luettu pienehköllä ja vähäväkisellä maantieteellisellä ja geopoliittisella
alueella, kyseisten käytäntöjen sisältöä ja historiaa on mahdotonta täysin
irrottaa Suomen suuriruhtinaskunnan ja Suomen valtion historiasta, joita on
tietysti mahdotonta erottaa kaikista eurooppalaisista ja globaaleista yhteyksistään. Näin ollen suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa ei voi
uskottavasti kirjoittaa täysin irrallaan sen tärkeimmän julkaisualueen
poliittisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta historiasta,
ellei keskity pelkästään käsiteltävien teosten kompositioon, poetiikkaan ja
estetiikkaan (kuten jossain vaiheessa suunnittelin tekeväni).
Kommentti 14. Toisin kuin Löytty näyttää uskovan tai retorisesti uskottelevan kirjallisuus ei näytä mitenkään luontevasti jakautuvan kansakuntien rajojen perusteella. Helppoja esimerkkejä ovat monet tunnetut kirjallisuushistoriat, joiden kohteena ovat olleet muun muassa arabiankielinen kirjallisuus, sanskritiksi, teluguksi, hindiksi, urduksi tai englanniksi kirjoitettu ”intialainen” kirjallisuus, jiddišiksi kirjoitettu kirjallisuus, latinalaisamerikkalainen espanjankielinen kirjallisuus, alkuperäiskansojen ja valtiottomien etnisten ryhmien kirjallisuus, eurooppalainen avantgardekirjallisuus ja monet ylikansallisen tai ylirajaisen populaarikirjallisuuden lajit (kuten kauhu tai pohjoismainen rikoskirjallisuus). Näyttääkin siltä, että Löytyn itse itselleen rakentama ongelma on ajat sitten luontevasti ratkaistu useammalla kuin yhdellä tavalla. Toisin sanoen kirjailijoille ja kirjallisuushistorioitsijoille kansalliskirjallisuuksista irtoaminen tai etääntyminen on ollut jo pitkään itsestään selvää toisin kuin varsinkin niille kirjallisuuden- tai kulttuurintutkijoille, jotka ovat suunnanneet tutkimuksensa ”kotimaiseksi” tai ”kansalliseksi” ymmärtämäänsä kirjallisuuteen.
(jatkuu)
(jatkuu)
P.S. Tässä linkki keskusteluuni Taru Torikan kanssa Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa 17.1.2017:
